Vaara-kollektiivi luo teatterijuuria Kajaanin rautieasemalla

Vaara-kollektiivin kevään ensimmäinen ensi-ilta koetaan perjantaina 29.4., kun Läpilyönti - Pieni kiertävä nykykansannäytelmä valloittaa Kajaanin rautatieaseman Asemaravintolan teatterikäyttöön - ensimmäistä kertaa koko Asemaravintolan historiassa! Tuo vanha, upea asemamiljöö on juuri omiaan esityspaikaksi näytelmälle, joka nojaa vahvasti historiaan, perinteeseen ja paikallisjuuriin. 

Läpilyönti tarkastelee elämää itäisen Suomen pienillä paikkakunnilla. Näytelmän pääteemoja ovat juuret, jääminen ja lähteminen, yhteisöllisyys ja sen kääntöpuolet sekä ulkopuolisuuden kokemus. Esityksen valmistusvaiheessa työryhmä on reissannut pitkin kotiseutujaan niin mielikuvissa kuin fyysisesti. Lapsuudenmaisemiin suuntautuneet tutkimusmatkat ovat herättäneet pohdintaa siitä, kuinka erilaisia juuria pienen työryhmän sisään mahtuukaan; Toisten elämänhistoriassa avainsana on pysyvyys jossain määrin samoilla seuduilla, kun taas toisten elämät ja sukutarinat vyöryvät pitkin Suomea ja maailmaa, keräten lumipalloefektin tavoin kyytiin piirteitä kaikkialta, minne pallo vierii. 

Työryhmä on tietämättään kerännyt esitykseen materiaalia lapsuudestaan saakka, ja nyt muistojen äärellä pysähtynyt pohtimaan juurien merkitystä, jakaen niin onnenhetkiä kuin huolenaiheita. Mihin maailma on menossa ja kuinka omalle kasvuympäristölle käy tulevaisuuden myllerryksessä? Mikä meidät kiinnittää kotiseutuun tai laajemmin suomalaisuuteen? Onko meillä sitä erityistä suomalaista sisua, josta niin paljon tavataan puhua? Nyt tämä tutkimusmatka on siinä vaiheessa, jossa pohdinnan tulokset on tarkoitus esittää yleisölle. Koettu elämä sekä kaikki tehty tutkimus ovat muotoutuneet näytelmäksi, jossa esitetään kohtauksia elämästä pienillä paikkakunnilla hyvine ja huonoine piirteineen.

Kajaanin rautatieaseman toiminnot on Asemaravintolaa lukuun ottamatta lakkautettu, mutta junayhteydet toimivat vielä. Vielä on tämän aseman kautta mahdollisuus jäädä, lähteä tai palata. Ei ole yhdentekevää, minne me synnymme ja minkä asuiympäristön myöhemmin valitsemme. Kaikista ympäristöistä kuitenkin ponnistaa ihmisiä, joissa lopulta on enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja. Omia juuriaan kannattaa vaalia muistaen, että aina on mahdollista myös kasvattaa uusia juuria. Vaara-kollektiivi tekee niin juuri nyt, kasvattaessaan teatterijuuria asemalle. Asema on hyvä paikka pohtia omaa olemistaan, sitä millä tavalla entinen ja nykyinen määrittävät suuntaa tulevalle, ja mihin suuntaan tästä lähteä. Vai jäädäkö kuitenkin.

Työryhmä jo odottelee yleisöä asemalla.
 

Läpilyönti-esitykset
29.4. klo 19
30.4. klo 16
5.5. klo 16
6.5. klo 19

Työryhmä:

Ninnu Karttunen, Elsa Lankinen, Panu Huotari, Tommi Tihtarinen, Miia Kauppinen

Teksti ja kuva:
Miia Kauppinen
Tuottaja, Läpilyönti-työryhmä

Kaikki on valmista - ylpeänä esittelemme

Kaikki on valmista – ylpeänä esittelemme

Oppimisen iloa opistolta

Työpäivän kääntyessä iltapäivän puolelle huomaan ihmetteleväni, mikä hillitty hiljaisuus kansalaisopistolle  on laskeutunut. Tämä ei ole normaalia!   

Toista oli eilen. Ovesta lappoi opiskelijoita kimpsuineen, kampsuineen, kääröineen, nyytteineen. Toimistoon ilmestyi koivuinen kitara, jonka lakka kiilteli koskemattomuuttaan. Joku raahasi pitkää penkkiä ja teknisen työn kurssilaisia ähki parisängyn kimpussa. Opettajat pyyhkivät hikeä otsaltaan ravatessaan kerrosten väliä. Opetustyö on kevyttä siistiä sisätyötä? – Sisätyötä kyllä, muusta en menisi vannomaan.

Tässä sopii suunnitella seuraavan talven töitä.

Entisöintitaitoa



Kaukametsän opiston kevätnäyttely avautuu viikonvaihteeksi. Kuluneet kalusteet on entisöity.  Erisävyiset farkut on kierrätetty taskuineen ja pitsein somistettuna sängynpeitteeksi.

Farkkujen uusi elämä



Pellava ja pitsit - kestävää kehitystä

Isoäidin lakanoista puretut pitsit ja vuosia sitten virkatut liinat on yhdistetty pellavan kanssa lujaan liittoon. Opiston Kestävän kehityksen sertifikaatista muistuttava juliste nojailee uupuneen oloisena alakerran seinää vasten.

Kuvataidekoulu antaa mahdollisuuden onnistua.

Kuvataiteen kerros sykkii värejä, muotoja, harkittuja asetelmia ja viivan liikettä. Valokuvaus esittäytyy aulassa. Karjalan kieli kilkettäy sermin kuvissa ja moneen kertaan käännellyn sanomalehden sivuilta. Musiikki ja sanataide esittäytyvät elävänä näyttelypäivien lomassa.

Nuorten ateljeessa keskitytään.

Vastaanottokeskuksen iloiset opiskelijat pohtivat näyttöruudulla, miksi ”keittiöhön” ei ole hyvä, vaikka ”työhön” on.  Asiat selviävät puhumalla. Opettajat osaavat ja saavat vastata moniin kysymyksiin vielä useiden viikkojen ajan. 

Iltapäivän hiljaisuus rikkoutuu hetkeksi. Kiireinen opettaja kiikuttaa vitriiniin Juttu-tupalaisten Toimintataulun.

Toimintataulu tulee Kainuun kaikkiin ambulansseihin.

Afaattisten kurssilaisten ja opettajan yhteistyö on kantanut hedelmää, jonka arvoa ei talven sinihämyisinä iltapäivinä ymmärretty: Toimintataulu päätyy Kainuun kaikkiin ambulansseihin helpottamaan potilaiden ja hoitohenkilöstön kommunikointia. Televisiokin on asian tärkeyden huomannut.

Jotakin tärkeää näyttelystä puuttuu. Missä on esillä opiston ravitsemuskasvatus ja liikunta? Sopat on tietysti jo syöty eivätkä villiyrtit ole vielä nostaneet versojaan roudan keskeltä. Liikkujat eivät tunnetusti pysy vitriineissä:  jossakin he tänäänkin jatkavat kuntoiluaan.

Kaukametsän opiston kevätnäyttely ilahduttaa viikonvaihteen ajan. Sitten työt palaavat tekijöilleen. Taustalla jatkuvat opiston henkilökunnan kevätkiireet: uutta toimintakautta suunnitellaan ja kursseille ilmoittautuminen avataan verkossa jo kesäkuussa. Opinto-opas jaetaan jokaiseen kotiin elokuulla. Syyskuussa sitten tehdään ja opitaan täyttä päätä. Tältä talvelta kaikki on valmista. Ylpeänä esittelemme. Tervetuloa!

Aune Kariluoto

Tulokas Kajaanissa

Taivas näkyy. Tähdet näkyy. Maailma näkyy. Hiekka painuu pehmeästi jalan alla jokivarren lenkillä. Laulujoutsenten parvi pitää elämää jo toista viikkoa Kynskin kupeessa. Toisaalla oleville kerrottakoon, että Kynski on kävelysilta, joka yhdistää keskikaupungin ja Teppanan puolen jokea entistä juohevammin toisiinsa.

Metsästelen sanoja tulokkaantuntemuksilleni ”töissä Kajaanissa”. Merkittävä osa muutaman kuukauden kokemustani ovat vankat, korkeat kuuset siellä täällä, kaikkialla, juuret lujasti maassa, latvat kohti taivaita, kylläpä niitä onkin joka puolella, huomaan toistelevani.

Kuva: Helka-Maria Kinnunen 2016

On ollut hyvä tulla tänne, aloittaa kiireiset, monipuoliset, innostavat työt teatterin ruorissa, asettua asumaan. Ihmiset, elämisen rytmi vaikuttavat jokaisen työpäivän kulkuun. Tähän mennessä ihmiset ovat olleet tavattavissa, ovat tartuttaneet rauhallisuutta ja kuuntelua, maadoittaneet. Asioita on silloin mukava hoitaa, työ ei tunnu työläältä. Ja työpäivän päätteeksi teatterin ovesta ulos astuttua leppoisuus on siinä odottamassa joenvälkkeineen, pajupuineen, kuusineen. Rentoutuminen alkaa heti.

Teatteri viettää 110-vuotisjuhlavuottaan ideoimalla uutta ja varaslähdöllä itsenäisen Suomen merkkivuoteen. Tuntematon sotilas on ohjelmistossa juuri nyt, mutta jo syksyksi tehdään uutta. Teatterin tulokkaita ovat minun lisäkseni vastikään ohjaajana aloittanut Jussi Sorjanen, joka komeetan lailla singahti Lahden maineikkaan Teatteri Vanhan Jukon ruorista ottamaan tuntumaa Kainuuseen sekä peräti neljä uutta näyttelijää: Talvikki Eerola, Heidi Syrjäkari, Vera Veiskola ja Markus Virtanen. Teatterin kotisivuilla voit tutustua heihin kuvien kera. Tämä joukko vahvistaa teatterin jo ennestään vahvaa tekijäporukkaa.

Kuva: Ia Samoil 15.4.16

Meitä teatterilaisia yhdistää intohimo työmme mahdollisuuksiin olla ihmisille elämysten paikka, lämpimän läsnäolon ja rohkeiden visioiden jakaja, elämän syvän mielekkyyden tartuttaja. Haluamme tehdä taidetta, joka virtaa kuin joki ja on juurtunutta kuten kuuset, taidetta joka tekee myös toisin, rauhoittaa pulssia niin kuin ääniteatteriesitys Pikku Prinssi antamalla isoillekin ihmisille paluun avaruuden painottomaan tilaan ja satuun, taidetta joka peilaa jotain tuttua yllättävässä valossa, kuten Siunattu hulluus Sorjasen mukaan (17.9.16 alkaen), tapahtumia jotka kutsuvat ihmiset yhteen vapauttavan naurun ja hitaiden ajatusten äärelle. Kajaani on hyvä ympäristö luovalle työlle. Hitauden helmassa innostus itää.

Helka-Maria Kinnunen



Kirjoittaja on aloittanut Kajaanin Kaupunginteatterin johtajana 1.1.2016.

Taiteilijoiden näkövinkkelistä: MOZARTIN C-MOLLIMESSU, Kaukametsässä 17.4.2016 klo 18.00

Satu Simola:

Mozartin kaksi suurinta kuoroteosta jäivät molemmat säveltäjältä itseltään kesken, usein esitetty Requiem KV 626 ja sitä harvemmin esitetty kaksoiskuoron vaativa Messu c-mollissa KV 427 (417a). 
 

Tutustuessani teokseen kapellimestarin näkökulmasta minua ei lakkaa ihmetyttämästä, millaisiin ihmismielen saavutuksiin 26-vuotias säveltäjä teoksessaan yltää. Tästä esimerkkinä mainittakoon vaikkapa musiikin sointumaailma eli harmonia. Vuonna 1782/3 teoksen kirjoittamisen aikaan oli olemassa tarkat säännöt, joiden mukaan harmonian tuli kulkea. Tiukkojen sääntöjen raameissa Mozart luo läpi teoksen vuosikymmeniä aikaansa edellä olevia harmonisia jännitteitä ja purkauksia luopumatta siitä ihmeellisen puhtaasta estetiikasta, joka leimaa hänen koko tuotantoaan. Teosta ovat viimeistelleet käsikirjoitusten pohjalta useat eri tahot. Vieraista kynistä huolimatta jotain ihmeellisestä Mozartista on kuultavissa kautta linjan. Korviimme kantautuu kiistatta aito taiteen suurteos. 

Lukiessani teosta en voi olla myös miettimättä, mihin ihminen pystyy vapaan tahtotilan, kovan työn, harjoittelun ja vaivannäön myötä. Teos syntyi nuoren miehen halusta kirjoittaa upea messu isänsä suuresti vastustaman ja salaa kihlatun puolison parhain päin esittelemiseksi Salzburgissa. Käytännössä Mozart kirjoitti messun ilman rahoitusta. Vaikka teos jäi kesken, hän saavutti jotain poikkeuksellista. 
 

Tämä herättää ajatuksia ja kysymyksiä. Musiikillisesti mietin, voisiko nykymusiikkimme kuulostaa erilaiselta, jos yksi musiikin suurimmista neroista olisi elänyt 35 vuoden sijaan 80-vuotiaaksi, ja sen ajan säveltäjät olisivat saaneet vuosikymmeniä aikaansa edellä olevia sävellyksiä kuultavakseen. Ihmettelen myös nöyränä, kuinka sattumalla ja elämän rajallisuudella voi olla niin suuri vaikutus elämäämme. 
 

Yhteiskunnallisesti ja ihmisen kannalta teos herättää ajattelemaan, kuinka tärkeää on, että vietämme aikaa ihmisyyden suurimpien saavutusten äärellä. Meistä on niin paljoon, jos vain ryhdymme toimeen ja kaivamme väsymättä ja rohkeasti esiin itsestämme sitä, mitä meillä on annettavana. On vaarallista ja lyhytnäköistä hukata näköpiiristämme sitä maksimia, jota ihminen voi olla ja johon todella voimme pystyä - myös ilman apuvälineitä - jos vain todella paneudumme tekemään. Suurten saavutusten ääreltä löydämme näköalan potentiaalimme ääriviivoihin. 
 

Satu Simola, kapellimestari
 

 

Juha Mikkonen:

Kuoronjohtajan C-molliprojekti
 

Kun tehokaksikko Minna Tuhkala ja Satu Simola syksyllä alkoi ehdotella taas kerran yhteistä kuoro-orkesteri- projektia, olin Kaukametsän Kamarikuoron johtajana heti innoissani mukana. Aiemmat projektit ovat olleet erittäin antoisia. Tehokaksikon teosehdotukset olivat kuitenkin monessa mielessä hiukan suureellisia... Brahmsin tai Verdin Requiemit ovat todella hienoja teoksia, mutta ei sitä mopolla mahottommiin!
 

Ehdotin Mozartin C-mollimessua, ja siihen lopulta päädyttiin. Olen laulanut sen kuorolaisena opiskeluaikana n. 20 vuotta sitten. Muuta en teoksesta muistanut, kuin että se on hieno teos!
 

Jonkin aikaa kesti sopia, minkä kustantajan versiota käytetään. Lopulta vuodenvaihteessa päästiin tilaamaan nuotit. Eikä yhtään liian aikaisin, sillä harrastelijakuorolla ottaa aikaa omaksua tällainen uusi ja laaja teos esityskuntoon.
 

Oma valmistautuminen kuoronjohtajana alkoi heti nuotin saatuani. Kuuntelin muutaman tallenteen teoksesta ja soittelin partituuria tutustuen kuorosatsiin. HUH! En muistanutkaan, että teoksessa on pari hankalaa kaksoiskuoropätkääkin. Noin kolmen kuukauden harjoitusaika -pois lukien mm. hiihtoloma- ei tulisi olemaan yhtään liian pitkä. Laadin harjoitusaikataulun miettien, mitä osaa milloinkin treenataan, tarvitaanko ylimääräisiä harjoituksia, minkä verran käytetään stemmaharjoituksiin aikaa. Myös jokaiseen viikottaiseen harjoituskertaan valmistautuminen vaatii  kuoronjohtajalta ennakkotyötä. Periaatteessa pitää tuntea jokainen stemma, tai ainakin sen erityispiirteet, jotta voi tukea kuorolaisia erityisesti hankalien paikkojen oppimisessa.
 

Muutaman kuorolaisen ilmeestä ja kommenteista näkyi välillä epätoivon piirteitä. Kahdeksanääniset kaksoiskuoropätkät kun tuppasivat tyssämään aina jossain vaiheessa, kun suuri osa kuorolaisista oli tippunut aivan kuin se kuuluisa eno veneestä. Kuoronjohtajan tehtävä on silloinkin valaa uskoa siihen, että suunnitellussa aikataulussa opitaan kaikki kuoro-osat riittävän hyvin. Oikeastaan koin itsekin välillä pieniä epäuskon hetkiä, mutta silloin täytyi vain  palata perusasioihin ja kerrata aina vaan uudelleen hankalia paikkoja. Ja täytyy luottaa vaistoon ja maalaisjärkeen sekä nopeasti päättää, mikä on oppimisessa tärkeintä, ja minkä seikan voi jättää hiukan vähemmälle.
 

Yhteisharjoitusviikonloppuun mennessä oli kaikki osat kuitenkin opittu jokseenkin tyydyttävästi. Ja oma roolini muuttui lähinnä kuorolaulajaksi ja tarkkailijaksi, kun Satu kapellimestarina harjoitutti ja hioi kuoron fraseerausta ja tulkintaa kokonaisuuteen sopivaksi. Harjoitusten päätteeksi totesin kuorolle, että "minulla on teille omissa harjoituksissa vielä muutama sana sanottavana". Itse laulaessa ja välillä salin puolella kuunnellessa kun huomaa monia asioita, joihin on tarvetta vielä kiinnittää huomiota, ennen kuin kuoro on viimeisen päälle esityskunnossa. 
 

Rooliini tässä, kuten monessa muussakin projektissa, on kuulunut myös monia tavallaan "ulkomusiikillisia" tehtäviä. Ehdotin miessolisteja ja olin heihin yhteydessä useaankin kertaan. Toimin jonkinlaisena lehdistövastaavana, kun satuin kysymään "väärään" aikaan, että onkos lehtiin tulossa juttua tästä projektista. Sovin sitten haastattelut ja valokuvauksen. Tällaisten suurten kirkkomusiikkiteosten kohdalla pidän kanttorina itsestään selvänä, että seurakunta osallistuu jossain muodossa projektin tukemiseen. Tällä kertaa päätimme kanttoritiimissä, että seurakunnan musiikkityö tukee projektia suoraan rahallisesti, mutta myös välillisesti: Totuttuun tapaan vuokrasin Kuopiosta urkupositiivin, kuljetin sen itse "asiantuntevassa" kyydissäni pakettiautolla Kajaaniin ja hoidin soittimen virityksen kuntoon.  
 

Mozartin C-mollisävelet ovat soineet nyt päässäni suunnilleen joka päivä vuodenvaihteesta lähtien.

Toivottavasti tämän upean teoksen sävelet soivat myös Sinun korvissasi reilun viikon kuluttua!
 

Juha Mikkonen

Kaukametsän Kamarikuoron johtaja

Kajaanin seurakunnan johtava kanttori

Esiintyminen on jännää !

Tärisee, sydän hakkaa, jalat on velttoina, vaikea hengittää...

En kykene. En halua. Miksi ikinä suostuinkaan tähän!

 

 

Esiintyminen on jännä paikka oppilaalle mutta myös opettajaa jännittää. Opettaja, vaikka istuu penkissään kuuntelemassa, elää ja hengittää oppilaan mukana. Ikäänkuin itse esiintyisi, samoja jännittäviä tunteita käy opettaja läpi kun oppilas astuu lavalle.

 

Kaukametsän opiston perinteinen kevätkonsertti pidettiin torstaina 7.4. Siellä kuultiin kattavasti kansalaisopiston musiikin tarjontaa. Saimme kuulla nokkahuilunsoittoa, kanteletta, harmonikkaa, pianisteja, yksinlaulajia, viuluryhmää, lauluryhmää, ja orkesterisoittoa. Konsertti on matalan kynnyksen konsertti, jossa jokaisella on oikeus päästä esiintymään niin halutessaan.

 

Aikamoista palapeliä on moisen konsertin järjestäminen. Sali varattuna jo vuosi takaperin, äänimies, vahtimestarit, kaikki ne opettajat ja esiintyvät oppilaat. Konserttiohjelma joka elää ja muuttuu monta kertaa viikossa ennen sitä päivää. Ja juuri tuolloin ennen h-hetkeä jännittää. Tai itse asiassa varmaan koko päivän. Onko kaikki palaset kohdallaan, ja vielä ne omatkin oppilaat siellä.

 

Silti. On se jännää ihanalla tavalla, kun saa nauttia, elää mukana opiskelijoiden esityksissä. Useinkin opiskelijat pystyvät kääntämään jännityksen sisäiseksi energiaksi, mikä sähköistää esityksen ja antaa siihen enemmän potkua. Kansalaisopiston motto ”ajattelun, tunteen, tahdon ja toiminnan tukeminen ihmisen kasvussa” todellakin näyttäytyy opiskelijoiden esiintymisissä ja koko kansalaisopiston musiikkitoiminnassa.​

Hyvästi, papanat!

”Mihin laatikkoon nämä sydämet pakataan?”

”Kuka kerää talteen lasimurskan putkan lattialta?”

 ”Moneltako Arin kyyti saapuu?”

Taidemuseo on taas välitilassa. Kaksi päivää näyttelyn päättymisen jälkeen eteisaula näyttää rahtiasemalta: isoja vanerilaatikoita, joiden kätköissä lepäävät Anni Rapinojan papanakruunut, pahvilaatikoissa superlonin välissä keramiikkalaattoja, iso suihkukopin näköinen teräsrakennelma, kuplamuoviin pakattua grafiikkaa.

 

Tässä työssä joutuu jättämään nopeita jäähyväisiä. Kaksi päivää on pakattu taideteoksia silkkipaperiin, kuplamuoviin, pahvilaatikoihin – ja kun taidekuljetusliikkeen perävalot näkyvät, on sama eteishalli täynnä uusia, entistä oudomman näköisiä tavaroita. Merimiessäkkejä, joista pilkistää erivärisiä lateksikankaita, sähköpumppuja, ainakin yksi kompura, mustaksi maalattuja teräskaaria, kiepeittäin sähköjohtoja.

 

Museomestari nitoo alakerran näyttelytilan kehikkoon paksua pahvia, johon yleisö jo viikon kuluttua maalaa ensimmäisiä vetojaan.

 

Viisi huonetta on lähtenyt kotimatkalle, luvassa on Kuumaa puuroa ja kumiperunoita. Tavataan avajaisissa  viikon kuluttua, keskiviikkona 13.4. klo 16-19!

 

Andy Best ja Merja Puustinen Kajaanin taidemuseossa 14.4. – 31.5.

Yhteistyötä kulttuurisaralla

Yhteistyötä kulttuurisaralla


Keskiviikkona 6.4. kulttuurijohtoryhmä eli kaupungin kulttuurilaitosten johto tapasi muutamia kolmannen sektorin kulttuuritoimijoita. Keskustelimme mm. kulttuurin yhteismarkkinoinnista ja siitä, miten kerromme tulevista suunnitelmistamme toisillemme. Tapaamisia tullaan pitämään jatkossa kaksi kertaa vuodessa.

Tapaaminen oli yksi hyvä konkreettinen asia, joka tuli viime vuonna kirjattua Kajaanin kaupungin kulttuuriohjelmaan ja tuli näin toteutetuksi. Ehdotus tapaamisten järjestämiseksi tuli Saaren Einolta.


Me tapaamiseen osallistuneet olemme vakaasti sitä mieltä, mikä kulttuuriohjelmaankin on kirjoitettu, että Kajaani on kulttuurikaupunki. Jotta se olisi sitä vielä vahvemmin, meidän täytyy tehdä yhteistyötä.

Kaukametsän opisto villiintyy kevään viime viikkoina

Aurinko on jo käynyt amfiteatterissa.

Kaukametsä – kulttuurimme kehto Kajaanissa – on äitynyt sangen villiin menoon juuri ennen kevätkauden päättymistä. Itäinen aamuaurinko on jo rojahduttanut kansalaisopiston rakennuksen räystäässä roikkuneen jääpuikon pirstaleiksi, joki virtaa pian kokonaan sulana ja amfiteatterin portaat paljastuvat päivä päivältä hangen alta. Luonnon heräämisen voima pursuu kansalaisopiston ikkunoista pilvisenäkin päivänä.

Jokakeväinen perinteikäs luontokuvailta kutsuu jälleen salin täyden väkeä ihastelemaan ja ihmettelemään taidokkaita luontovalokuvia ja kuulemaan tarinoita kuvien takaa. Matkalla Kaukametsään voi jo herkistää korviaan kuulemaan monia kevään tuttuja ääniä.





Kansalaisopiston kolmannen kerroksen käytävällä omituisten otusten kerho jonottaa piirustus- ja maalausluokkaan. Paksun pukin turpa on rullalla, kurjella kaula ojossa ja sarvipäinen pässi toljottaa jonossa lasittunein silmin osittain vielä villattomana. Voiko keskeneräisellä tekstiiliveistoksella olla sielu, osaako se ajatella? Mitä veistosten tekijät ovatkaan ilolla ja rakkaudella kätkeneet otustensa uumeniin?

Omituisten otusten kerho?
- Keskeneräisiä tekstiiliveistoksia.

Loppukevään opinto-ohjelmaa selaillessani hätkähdän, miten luontevasti opistomme väki  edelleenkin elää  luonnon kiertokulun mukaan mutta kuitenkin modernisti oman aikamme kansalaisina. Parin kuukauden aikana opistolla ehditään vielä valmistaa luonnonkosmetiikkaa, tehdä rohtoja ja ravintoa villiyrteistä ja seurata maisemien ja kasvien heräämistä digikameran objektiivin läpi. Yhtenä viikonloppuna koirakaverimme valtaavat opiston: pikinokista hännänheiluttajista otetaan jos jonkinmoista potrettia sisällä ja ulkona, asetellaan viiksikarvat ojennukseen ja harjataan säkä korkeaksi otoksia varten.

Mutta emme elä vain kevään ja kesän villissä hurmassa. Osa meistä viisaasti varautuu keräämään  satoa talteen ja varustaa keittiönsä hunajapurnukoita täyteen mehiläishoidon kurssin oppien innoittamana. -  Pottuja emme sentään opeta kasvattamaan emmekä rikkakasveja kitkemään mutta toki mahdollista sekin olisi, jos sitä kuntalaisten hyvinvoinnin nimissä toivottaisiin. Kaikkien ikä- ja väestöryhmien palveleminen tuottaa monenlaista opetustarjontaa.

Osalle kajaanilaisista Kaukametsä on korkeakulttuurin areena konsertteineen, seminaareineen, balettiesityksineen ja runoviikkoineen. Tuhansille kajaanilaisille Kaukametsä on paljon arkisempi hengenviljelyn ja kädentaitojen kotipesä. – Juuri näin pitääkin olla. Täällä me kaikki kohtaamme sulassa sovussa. 

Sylvi Rusasen helmikirjontaa

Mikään ei estä konsertissa kävijää tulemasta opistolle survomaan käsiään kyynärpäitä myöten saveen tai kielikurssilaista ja kukkaron tekijää piipahtamassa salin puolelle pianokonserttiin. Kulttuuri on tapoja, perinteitä, eri ikäpolvien ihmisten kohtaamista, taidetta, ruokaa, vaatetusta, kieliä, uskomuksia, asenteita ja paljon muuta.  Kaukametsä kuuluu kaikille.